Kuvatuksia Wienistä

This is Pinkafeld calling

Riutunut, huojentunut ja jaksamaton - suihkusta tullut raikas olo. Istun parhaillaan uuden asumukseni työpöydän ääressä kirjoittamassa lukijoille mitä täällä oikein tapahtuu. Tässä julkaisussa ei ole kuvia - tämän kirjoitettuani julkaisen semmoisen kuvapläjäyksen että huhhuh!

Opettaja ja Mama P nukkuvat jo kaiketi. Vaikka takana on lähes kahdeksan tuntia toivotonta matkustelua en malta vielä nukkua. Läksiäisten jälkeen on sattunut niin paljon että on parempi kirjoittaa nyt klo 21.59 ettei mitään vaan unohdu.

Lauataina saavuimme Wienin lentokentälle. Laskeutumisen yhteydessä meistä tuli kuuroja - Kirsin korvat on edelleen lukossa. Ei enää niin paljon, mutta kuitenkin. Haimme laukut ja hyppäsimme CAT-junaan, joka toi meidät keskustaan. Oli löydettävä hotellimme Starlight Suiten. Hotelli on aivan Wienin keskustassa 1. kaupunginosassa osoitteessa Salzgries 12. Koko lauantain satoi vettä. Valitettavasti. Wienin keskusta on viihtyisä mutta pelkään ettemme saaneet ihan parasta vaikutelmaa.


Sen jälkeen

• Matkasimme Primarkiin ja Tontsa sai törsättyä yhteensä 114e. Kirsi puolestaan veti kympillä paremmaksi.
• Kävimme StarBUTTSissa. Kirsi osti keräilymukin. Jee. 
• Söimme vaivaset sämpylät. Niitä tuntuu olevan ihan kaikkialla! Jopa metrossa oli pieniä myymälöitä.
• Kävimme ostamassa vähän iltapalaa sekä 2.50e maksavan valkoviinin, joka oli hintaansa nähden ihan hyvää. Käytäessä Wienissä jokaisen on maistettava viiniä - Wieniä viinissä. Hehheh.
• Nautimme kylpyammeen antamista iloista.

Sunnuntai

Oli täynnä hikeä ja epätoivoa. Kaupat ovat kiinni Itävallassa ja lähes kaikkialla Keski-Euroopassa. Suunnitelmissa oli kuitenkin käydä katsomassa Schönbrunnin linnaa sekä piipahtaa Schlossparkin puistossa. Siinä riittikin katseltavaa - näimme ehkä 15% kaikkiaan 160 hehtaaria kattavasta puistosta. Patsaita ja kukkasia. Ihanaa. Jee. Kirsi oli ainakin ekstaasissa. Meidän piti käydä myös eläintarhassa mutta jalat oli ihan poikki. Näimme kuitenkin upeita tarhoja ja puistikoita. 

Matkustaessa nälän tunnetta ei huomaa. Tai omalla kohdallani en ainkaan vaikka minusta kyllä näkee ettei minulla ole ongelmia syömisen kanssa. Syöminen on aina mukavaa. Puistossa seikkailtuamme menimme johonkin metroasemalle, jossa myytiin aasialaista ruokaa. Istahdimme hetkeksi syömään silloin suht aurinkoisen Wienin huminaan. 1.6 miljoonan asukkaan Wienissä olisi niin paljon nähtävää. 

Kello oli jotain 12 iltapäivällä. Meillä oli tapaaminen opettajan kanssa hotellillamme yhden aikaan. Opettaja oli tullut maahan aiemmi ja siksi yöpyi eri hotellissa. Tai sitten ei vaan uskaltanut  olla samassa hotellissa kuin me. 

Noh tästä ongelmat sitten alkoivatkin. Silloisten tietojemme mukaan eräs bussi Pinkafeldiin lähtisi noin klo 14. Etsimme kahden lh-opiskelijan ja opettajan avulla kyseistä asemaa. Kysyimme useilta ihmisiltä infopistettä myöden - toiset antoivat jo keskenään eri ohjeita ja toisilla ei ollut harmainta pierua koko asiasta. Siinä sitten kävi kaiketi niin, että olimme väärässä paikassa väärään aikaan. Asiat kuitenkin alkoivat valjeta kun soitimme omalle koordinaattorillemme täällä Itävallassa. Oikea asema ja oikea aika tulivat harvinaisen selviksi. Seuraava bussi lähtisi 18.15 jälleen kerran toiselta puolen kaupunkia. 

Hassua, sillä itse olen tottunut että kaupungissa on tasan tarkkaan yksi linja-autoasema, selkeät opasteet ja aikataulut sekä laiturit. Näin ei Wienissä ole - eikä vissii  koko Itävallassa. Bussi, jota tuskaisesti etsit, saattaa lähteä yksittäiseltä pysäkiltä, jota ei edes pysäkiksi tunnistaisi. JOS kyseisellä pysäkillä sattuu vielä olemaan jokin aikataulu, se voi hyvin olla vuoden 2013 talviajalta. Juuri niin kuin meillä kävi. 

Ruokaa, ruokaa - sieluni huokaa

Nyt kun aikaa olikin yhtäkkiä n. Kolme tuntia meillä oli hyvin aikaa käydä syömässä. Otimme harvinaisen poikkeuksellisesti taksin ja hakeuduimme ensin ennen kaikkea OIKEALLE PYSÄKILLE, jonka ympäristöstä löysimme mukavan pikku ravintelin joka sattui yllättäen olemaan auki. Juttelimme hoidosta sekä kuntoutumisen tukemisen työssäoppimisen arviointikriteereistä. Kamala kun pitkä rimpsu. Kirsi otti jonkun ihmekeiton ja minä otin perinteisen itävaltalaisen schnitzel-ööh-jutun. Ruoka piristi kyllä kummasti. Otimme vielä jälkkäriä: Kirsille jonkun Sacherkakun ja mimä otin jonkun ihme Apfelstrudelin, miten se ikinä kirjoitetaankaan. Se maistui kyllä vähän niin kuin leivinpaperinipulta, joiden väliin oli laitettu appelsiinimömmöä. Aika laimeeta sanon minä.

Mahat pömpöllään lähdimme toiveikkaina bussipysäkille, jossa bussi jo olikin. Matkalla näimme vilauksen Alpeista ja Karpaateista, ja yksi linnakin tuli jo bongattua. Kirsihän niitä niin inhosi. Sääli. Korvat saivat taas kyytiä painemuutoksista matkusteltaessa vuoristossa bussilla. Kirsin korvat puolestaan aukesivat. Matkalla näimme myös upeita vuoristokyliä ja pikkuisia vuonoja. Tai jotain sellaisia.

ja nyt...

Olemme viimein saapuneet sateiden saattelemina Piskuiseen Pinkafeldiin. Kylä, tai oikeastaan kaupunki, olikin isompi mitä oletimme. Kaikki olivat puhuneet pienestä kyläpahasesta mutta se onkin kyllä sopivan kokoinen. Asuntolan huoneet ovat opiskelijakämpiksi todella huikeita! Pian näette kuvia niistä. Minä ja Kirsi maksetaan omista yksiöistä mutta silti täällä on kolme sänkyä. Toivottavasti tänne ei tule ketään kutsumattomia vieraita. Yllättäen poikien ja tyttöjen huoneet ovat sekaisin. Ainakin minä ja Kirsi ollaan seinänaapureita. Kerroksessa on oma keittiö ja kuvaputki-tv. Hulppeaa. 

Mutta tämä hoitsu taitaa vetäytyä unten maille. Huomenna on työpäivä uudessa työpaikassa, uudessa kylässä ja kokonaan erilaisessa työyhteisössä. 

Läksiäiset

Viimein koitti kauan odotettu perjantai 29. pvä. Muutama hassu tunti koulua ja sitten alko tapahtua! Ensiksi ravattiin kouluun, kotiin, kaverilla viemässä avaimet, kouluun kopioimaan jotain arviointilomakkeita, ja sitten kohti Punkalaidunta.

Kotiin kokoontui kaksi lapsuuden ystävää ja lapsuuden ystävän poikaystävä, jonka jälkeen suuntasimme kohti Mama P:n kotoa. Valitettavasti monikaan (oikeastaan vain kaksi) ei saapunut viettämään läksiäisiä. No he eivät tiedä mistä jäivät paitsi ;)

Ihmiset hävisivät vähitellen. Sitten pitikin keksiä jotain ajanvietettä - bussi kun lähtee vasta 3.15. Tontsa, lapsuuden ystävä Mira sekä koulukaveri Aleksi päättivät lähteä Huittisten ABC:lle nauttimaan viimeisen suomalaisen aterian. 

Siinä sitten syöpöteltiin kaikessa rauhassa kunnes paikalle alkoi tulla ihan pipona ihmisiä. Kävi ilmi että he olivatkin ITALIALAISIA! Oivallinen tilanne harjoitella sosiaalisia vuorovaikutustaitoja näin ennen matkaa. Työväenopistolla saaduista italian alkeista oli enemmän kun hyötyä. 

Ikuiset lapsoset + BF

Team Paranoid

Nyt istutaankin bussissa nokka kohti Helsinki-Vantaa -lentokenttää ja kello on 3.56. 

Gute Nacht Leute!

Matka tuntemattomaan

Niin. Siltä tuntui muutama päivä sitten. Ei ollut varmuutta tietääkö työssäoppimispaikka tulostamme, saisimmeko työvaatteet paikan päältä, miten ja milloin saamme asuntojemme avaimet - yleisestikin monet käytännön asiat ovat edelleen hieman hukassa. 

Pidimme palaverin, jonka yhteydessä opettajat soittivat kyseiseen vanhainkotiin, johon aiomme mennä kuntouttamaan mummeleita ja pappoja. Samalla mie ja Mama P soitimme Itävallan omalle kansainvälisyyskoordinaattorille. Käsi tärisi samalla kun korvassa soi piip, piip, piip... "klops" Haloo? Kylmä hiki valui ohimoa pitkin ja ääni väristen esittäydyin saksaksi. En osaa edes kuvitella montako kielioppivirhettä tein mutta ainakin sain itseni ymmärretyksi. Sehän kommunikoinnissa on olennaisinta! Useasti se vain tuppaa meiltä ujoilta ja hiljaisilta suomalaisilta unohtumaan.

Sen puhelun aikana moni asia valkeni. Niin ikään opettajat olivat huojentuneita ja viisaampia: meillä molemmilla tulee olemaan yhteinen englannintaitoinen ohjaaja, asuntola maksetaan järkevästi käteisellä (n. 500€/hlö koko ajalta), työvaatteina käytetään omaa valkoista T-paitaa ja valkoisia suoria housuja.. ja mitäs muuta. Tässä kohtaa pitää jo pysähtyä miettimään ettei paljasteta matkasta liikaa ;)

Lähtölaskenta alkakoon...

Ajatella. Seitsemän päivän kuluttua vietämme viime hetken läksiäisiä ja lauantaiyönä matkaamme Helsinki-Vantaan lentokentälle. Vielä olisi koulujuttuja tehtävänä ja vaikka mitä. Joskus pitää laskea kymmeneen ja olla vaan ihan hiljaa. 

Tänään juteltiin Mama P:n kanssa mistä aloitetaan päästyämme Wieniin. Suunnitelmissa on käydä lauantaina SCS - Shopping City Süd -nimisessä ostoskeskuksessa Liesingin kaupunginosassa, jossa puolestaan on Kirsin niin jumaloima Primark. Itse en ole kyseisessä ''pikku putiikissa" visiteerannut joten odotukset ovat melko korkealla. Muuta ei sitten ole ainakaan toistaiseksi suunniteltu lauantaiksi eli mitä luultavimmin pyörimme pitkin Wienin keskustaa. Sunnuntai on pyhitetty Schönbrunner Schlossparkin puistoon Hietzingin kaupunginosassa. Puisto on kaikkiaan 160 hehtaaria suuri ja siellä on myös Wienin vanhin eläintarha, Tiergarten Schönbrunn. 

Wienissä olisi niin paljon nähtävää, vaan meillä niin vähän aikaa.

Lähtöhuumaa ja appelsiinimehua

Hullua ajatella että jo kahden viikon päästä olemme paikan päällä. Kesäloman alettua elämäni suurin murheeni oli että miten tämä kuuma ja kurja (en tykkää helteistä ollenkaan) kesä kuluisi nopeasti. Nyt hörpiskelen tässä oikeen ruattalaista appelsiinimehua ja kuuntelen Ryan Farishia Spotifyn kautta. 

Ain laulain työtäs tee... 

Noh niin ikään minä ja Kirsi, alias Mama P, olimme kesätöissä. Minä pyyhkimässä mummojen pyllyjä ja Kirsi joutui toistamaan ''Nyt puetaan sukat jalkaan. Ei ne ovat tumput, nämä tässä ovat sukat." Kesä kului ainakin omalta osaltani työn merkeissä eikä muuta elämää ollut. Heräsin, otin jotain nassuun, menin töihin, tulin kotiin, otin taas jotain nassuun, menin nukkumaan. Onneksi ehdin viettämään viiden päivän loman perheen kanssa. Koulusta huolimatta työni jatkuu vielä Elokuun ajan viikonloppujen ja iltavuorojen merkeissä. Ei huono diili. 

Hurraa! Postia!! 

Olemme saaneet uutisia Itävallan puolelta. Pinkafeldissa toimiva kansainvälisyyskoordinaattori vastasi lähettämääni sähköpostiin. Kerroin hänelle alustavista suunnitelmista ja mahdollisista toiveista. 

Ensinnäkin suurimmalta osalta Itämeren ympäröimästä Suomesta on vaikea lähteä mihinkään. Jos matkustaa mielii, pitää hankkia lentoliput ja lentää paikasta A paikkaan B. Toinen mahdollisuus on hitaahko laivaliikenne. Nyt kun meillä on näin otollinen tilaisuus, niin kuin meillä Punkalaitumella sanotaan, päästä ihmisten ilmoille (tai ''Hei lähetääks kylille?''), aiomme ottaa kaiken ilon irti. Kun tutkii tarkemmin Itävallan vallatonta karttaa ja sen lähiympäristöä, saattaa löytää mitä kiehtovimpia kaupunkeja. Suunnitelmissa on siis matkustella viikonloppuisin, jotka tuoreen tiedon mukaan ovat meillä yleisesti vapaat (miten hoitoalalla ei koskaan olisi). Toivottavasti asiat menisivät niin kuin on suunniteltu. Hotellit on ainakin jo varattu! Itsellä ainakin on suuria odotuksia matkan suhteen :)

Lähetin juuri toisen sähköpostin, jossa kysyimme käytännön asioista. Uutta postia odotellen.

So many places to go - where to start?

Alkupalaksi...

Aurinko paistaa läpi Yhdysvaltojen, Englannin ja Ranskan lipuilla koristetun verhokankaan läpi sotkuiseen poikamiehen makkariin. Lasissa tuoksuu pyörälenkin jälkeen piristävä omenasmoothie. Nam. Tontsa yrittää kirjoitella juonta pian alkavaa seikkailuamme varten. Keitä blogimme päähenkilöt oikein ovat?

Kirsi - Mie ja sie, mokoma Joensuun kasvatti. Mother born to travel. Primarkin armoton palvoja ja vanhojen autojen ihailija. Elämä tuonut Punkalaitumelle monen mutkan ja mäen nyppylän takaa. Matkustellut runsain määrin aina tois pual lätäkköö myöten oikein Ameriikan Yhrysvalloissa asti. Ai niin! Linnat, vanhat kirkot ja StarBUTTs ovat tämän sankarin heikko kohta.

Tontsa - Apteekkituotteeksikin sanottu ilopilleri, matemaattisesti lahjaton kieli-intoilija ja krooninen haaveilija. Pää korkealla pilvissä jalat sopivasti maassa. Lähes tulkoon koko pienen ikänsä Punkalaitumen pikkuisessa metropolissa asustellut. Nykyään Loimaalla habiteeraava pömppähäärä on matkustellut jonkin verran ja aikoo vakavissaan muuttaa pois Suomesta jossain vaiheessa.

Pinkafeld - Siis mikä? Ensin puhuttiin Punkalaitumesta ja sitten muutettiinkin Pinkafeldiin!? Aivan niin. Seikkailumme satumaa, Pinkafeldin piskuinen pikkukaupunki kiven heiton päässä Unkarin rajalta. Sinne me reippaat lähihoitajaopiskelijat menemme suorittamaan kuntoutumisen tukemisen työssäoppimisen ja siihen liittyvän näytön. Neljä viikkoa aikaa tutustua paikalliseen hoitotyöhön ja kuntoutumisen saloihin. Melkoinen haaste! Mutta me emme lannistu vaan tartumme haasteeseen hymyssä suin.

Osviittaa antava kuvatus. Tarkalla Pinkafeldin sijainnilla varustettua kuvaa ei valitettavasti löytynyt. 

Mutta ei anneta sen häiritä. Eihän :)

- Tontsa

Niin että tähän mie sitten kirjotan...

Nyt toistaiseksi istutaan vielä kiltisti luokassa. Yritetään opetella miten tämä ihmeen Blogspot oikein toimii. Itse lähtöön on vielä huikeat kolme viikkoa että yritä sitä nyt odottaa tässä kiltisti. Odottavan aika on pitkää mutta hiljaa hyvä tulee :)

- Tontsa